Kauhua ja kikattelua keskiluokan kynnyksellä.

Kuljen kolmikymppisyyteni viimeistä kesää. Jossain keskiluokan ja keski-ikäisyyden porraskäytävän tuntumassa. Onnekseni en ole koskaan oppinut pelkäämään ikääntymistä,  ja vuosi vuodelta se tuntuukin yhä enemmän huijaukselta. 

Ei, ei niin, etten tunnistaisi muutosta itsessäni ja ympärilläni. Vääjäämätöntähän elämänkulussa tuntuvat olevan niin kolhut kuin kumpareetkin. Se muutos vain tuntuu olevan kovasti samantyyppistä kuin ennenkin, kokemusten syventymistä viisaudeksi, surujen purkautumista ymmärrykseksi. Ja kaksi-, kolme- ja nelikymppinen huokaa yhtä lailla, ettei enää niin kuin ennen.

Uskaltaudun ajattelemaan että vanheneminen on satu, jolla ihmiset sosialisoidaan yhteiseen tarinaan. Ajetaan kiirehtimään ja huolehtimaan huomisesta, katumaan hukattua aikaa. Onko hukatumpaa hetkeä, kuin tekemättömäksi, saavuttamattomaksi jäävän pelkäämiseen käytetty? Kuinka paljon arvokkaita asioita jää tekemättä, koska vanhenemisen veisu kertoo, että on jo myöhäistä? Kuinka monta kertaa vanheneminen on vain sovittautumista taas uuteen muottiin? Toisenlaiseksi.